Olen arkkitehti, ja arkkitehdit koulutetaan tuottamaan hyvää, siis myös hyvää asuinympäristöä.
Tunnustan heti aluksi erään sudenkuopan; oman ammattikuntamme, tai ainakin oman perisyntini; taipuvaisuuden yleistyksiin, esimerkiksi; uskomukseen arkkitehtien arvomaailman mukaisen estetiikan kaikkivoipaosuuteen sekä uskomukseen voida ympäristön suunnitteluratkaisuin ohjata ihmisten käyttäytymistä toivotulla tavalla.
Karkeasti pelkistäen; Tämän tapaisen logiikan mukaisesti kannattaisi automaattisesti suunnitella asuinalueen keskelle design pururata, koska näin ihmisistä tulisi onnellisempia, laihempia ja terveempiä.
Koetan väistää sudenkuopan ja tarkastella hyvän asuinympäristön käsitettä mahdollisimman laaja-alaisesti tukeutuen useiden eri alojen asiantuntijoiden tutkimuksiin.
Ihminen arvioi kotiaan ja asuinpaikkaansa moniulotteisesti
Koti ja asuinpaikka ovat keskeisiä ihmisen arkielämää ja elämäntapoihin liittyvä tekijä. Kotiin liittyy usein mielikuva hyvästä elämästä. Ihminen etsii asuinpaikkansa, kotinsa sekä konkreettisena, että fyysisenä että psykologisena henkilökohtaisesti merkityksellisenä, symbolisena paikkana. Esimerkiksi tohtori Liisa Horelli (1993) on osoittanut, kuinka moniulotteinen ja monnimerkityksellinen asunto voi olla psykologisena ympäristönä.
Asuinympäristö voidaan kokea monella eri tavalla samaan aikaan, esim fyysisenä reviirinä, toiminnan kenttänä, sosiaalisena järjestelmänä, emotionaalisena reviirinä tai minän jatkeena. Rikas ympäristökokemus muodostuu mahdollisimman monen kokemistavan yhdistelmästä.
Fyysisen ympäristön, kuten asuinalueen näkeminen ja sen kokeminen on osa ihmisenä olemista. Tällöin todellisuuden kuvaukset ovat väistämättä moniulotteisia. Lisäksi tieto on kulttuurisidonnaista, eli historiallisesti muuttuvaa. Ihmisellä on tiedostettu tai tiedostamaton näkemys itsestään ja suhteesta olevaan. Itsestään ihminen ei voi kuitenkaan muodostaa objektiivista käsitystä, koska hän on aina tarkastelukohteesta riippuvainen, eli hän ei siis voi olla olemassa ilman maailmaa, jossa elää.
Edellisestä seuraa että myös asumista on tarkasteltava osana yksilön situaatiota. Fyysinen ympäristö yksilöiden situaationa on yhtä suuresti sosiaalinen kuin fysikaalinen ilmiö. Näin ollen ympäristökuvaa ei ole perusteltua analysoida pelkästään fysikaalisena ilmiönä. Ympäristökuva on siis nähtävä ihmisen läpi.
Ympäristökuvassa fysikaalinen maailma ja kulttuuristen merkitysten maailma yhdistyvät.
Voidaan tosin sanoen todeta, että asukaan omakohtainen näkökulma on aivan keskeinen arvioitaessa elinympäristön laatua ja omaa kotia sen keskeisenä osana. Mikäli halutaan arvioida hyvän elinympäristön arvostuksia, on vastausta haettava nimenomaan asukkaan omista arvioista, hänen kokemustensa kautta.
Ympäristön määritelmä
Ympäristöpsykologiassa ympäristöllä tarkoitetaan järjestelmää, joka koostuu toisiinsa liittyvistä elementeistä, kuten fyysisistä, sosiaalisista ja kulttuurisista elementeistä.
Fyysinen ympäristö tarjoaa mahdollisuuksia toiminnalle. Esineet, rakennukset ja luonnonympäristöt ovat ihmisen fyysistä ympäristöä.
Sosiaalinen ympäristö tarkoittaa ihmisten luomaa virallista tai epävirallista verkostoa tai järjestelmää sekä yleensä yhteisöjä.
Kulttuurisen ympäristön elementtejä ovat kieli, merkitykset, tavat tai vaikka kirjoittamattomat säännöt. Ne ovat fyysisen ja sosiaalisen ympäristön symboleja. Ympäristö voi tarkoittaa laajimmillaan myös ihmisen elämäntilannetta. (Aura ym. 1997,15; Haverinen ym. 1993, 6-7.)
Ympäristöön kuuluu siis monenlaisia ulottuvuuksia, jotka liittyvät toisiinsa.
On tärkeää huomata, kuinka moniulotteinen käsite hyvä asuinympäristö on. Jokaisella meistä on myös omaan arvopohjaansa ja kokemuksiimme perustuva ymmärryksemme todellisuudesta; mitään mekaaniseen maailmankäsitykseen perustavaa objektiivista totuutta hyvästä ei ole olemassa.
Tohtori Horellin mukaan asuinympäristö voidaan jakaa karkeasti kahtia eli yksilön ja ryhmien muodostamaan paikkaan sekä julkiseen tilaan (Horelli, 1981, 183). Yksilön ja ryhmien paikkoja ovat koti tai asunto sekä piha ja julkisia tiloja taas kaikki kodin ulkopuolella olevat paikat.
Hyvänä asuinympäristönä voidaan ympäristöpsykologian mukaan pitää sellaista aluetta, joka on käytännöllinen, esteettinen ja inspiroiva (Jokinen 2002, 50). Hyvä asuinympäristö mahdollistaa aktiivisen toimimisen myös liikkumistarpeiltaan erilaisten ihmisten osalta ja tarjoaa edellytyksiä aktiiviseen sosiaaliseen kanssakäymiseen sekä toimintaan .
Tohtori Marketta Kytän mukaan aktiivinen toimiminen ja eläminen edellyttävät muun muassa monenlaisten liikkumismahdollisuuksien olemassaoloa. Toimintamahdollisuuksia pitää olla mutta samalla asukkaiden pitää pystyä kontrolloimaan ympäristöään. Hyvän elinympäristön tulisi tarjota arkikokemuksia ylittäviä hetkiä, kauniita maisemia sekä omia paikkoja ja henkireikätiloja. Samalla sen tulisi antaa ajallista perspektiiviä eli yhdistää historia, nykyisyys ja tulevaisuus ja sitä kautta lisätä yhteen kuuluvuuden tunnetta. (Kyttä 1991, 111–112.)
Arkkitehdit kutsuvat tätä asuinympäristön historialliseksi kerrostuneisuudeksi. Juuri Tästä syystä arkkitehdit eivät mieluusti suunnittele vanhojen, historiallisten talojen kopiota, vaikka sitä monesti kuulee toivottavan
Hyvinvointi asuinympäristössä
Hyvinvoinnin kokeminen on aina suhteellista ja henkilökohtaista, kuten myös viihtyminen.
Joku voi hyvin ja viihtyy tietyllä alueella ja joku toinen taas tuntee olonsa epämukavaksi eikä viihdy lainkaan. Hyvinvointi ja viihtyminen koostuvat pienistä tai suuremmista asioista, joita koetaan jokapäiväisessä elämässä. Jokainen kokee ympäristön eri tavalla ja siksi elinympäristö, jonka toinen kokee rajoittavana ja huonona, voikin toisen mielestä olla aivan mainio. Hyvyys tai huonous määritellään tilannekohtaisesti ihmisten ja ympäristön vuorovaikutussuhteena (Kyttä 1991, 111-112). Asuinympäristöllä on suuri merkitys ihmisten hyvinvoinnille.
Hyvinvointi on erilaista eri aikoina, se on yhteydessä aikaan, arvoihin ja yhdyskunnan rakenteeseen. Usein hyvinvointi määritellään tilaksi, jossa ihmisellä on mahdollisuus tyydyttää tarpeensa. Tarpeen tyydytys perustuu hyvinvoinnin tilan subjektiiviseen arviointiin ja siihen vaikuttavat ihmisen arviot omasta elämänlaadustaan, tyytyväisyydestään sekä onnellisuudestaan.
Elämänkaaren mittainen ympäristö
Kaupunkia ja elinympäristöä voidaan tarkastella myös erilaisista perspektiiveistä, koska vanhan ihmisen kaupunki ei ole sama kuin opiskelijan kaupunki, eikä leikkivän lapsen ympäristö ole sama kuin teknisesti kehittynyt ympäristö. Ympäristö ei tunnu samalta päivällä ja yöllä. Asukkaiden kulttuurit poikkeavat toisistaan ja siksi ympäristön toimivuutta pitäisi tarkastella eri kulttuurien kautta. (Koskiaho1997, 28.) Eri elämänvaiheet asettavat ympäristölle omat odotuksensa, joiden täyttymisen myötä voidaan siirtyä eteenpäin (Horelli 1981, 198). Se, tyydyttääkö asuinympäristö tarpeemme, vaikuttaa siihen viihdymme siellä vai emme.
Lapset
Lapset kehittyvät kotonaan ja lähiympäristössä. Siksi ei ole samantekevää millaisissa ympäristöissä lapset asuvat.
Tukevatko asuinympäristöt lasten toimintoja ja millaisia onnistumisen kokemuksia ne antavat? Tärkeintä aivan pienen lapsen ympäristölle on, että se on riittävän pysyvä ja turvallinen. Myös lapselle on kuitenkin voitava antaa mahdollisuus yksityisyyteen ja omiin ”tutkimusretkiin” mutta samalla taata mahdollisuus siirtyä helposti takaisin aikuisten tai muiden lasten seuraan. (Kyllönen & Kurenniemi 2003; Aura ym. 1997.)
Leikki-ikäiset
Leikki-ikäiselle on tärkeää saada laajentaa elinpiiriään aluksi pihapiiriin ja myöhemmin laajemmalle. Lapset eivät viihdy pitkään aidatuilla leikkikentillä ja siksi laajemman ympäristön onkin taattava turvallisuus ja kokemisen mahdollisuus.
Leikkikenttien tulisi sulautua muuhun ympäristöön, eikä olla erillisiä saarekkeita. Hyvässä ympäristössä on kiinnepaikkoja, kuten aukioita, leikkipaikkoja, matonpesupaikkoja, uimarantoja jne. Niillä saatetaan viipyä vain lyhyitä hetkiä mutta silti ne voivat olla tärkeitä identiteetin vahvistumiselle, koska niillä kohdataan muita ihmisiä. Lapset ja nuoret tulisi ottaa mukaan alueiden suunnitteluun, koska tällä tavalla heidät saadaan kiinnostumaan ympäristöstään, vahvistetaan heidän minä -tunnettaan ja saadaan uusia ideoita.
Lisäksi lapsilla herätetään tunne mukanaolosta tärkeässä toiminnassa, joka saattaa kiinnittää heitä tulevaisuudessakin yhteiskunnalliseen toimintaan. (Horelli 1981; Aura ym. 1997, 67-78.)
Nuoret
Nuoret kaipaavat yksityisyyttä ja omaa tilaa sekä rauhaa. Toisaalta nuorille ovat tärkeitä kaverit ja omat porukat.
Nuoret tekevät omasta huoneestaan persoonallisen näköisen ja sitä kautta oman toimintatilan. Koulu ympäristöineen on olennainen osa nuorten arkielämää, siksi kouluista pitäisikin kehittää viihtyisiä ja miellyttäviä ympäristöjä. Nuoret hakevat toimintaa ympäristöstä ja kerääntyvät usein porukoihin alueille, joissa ei ole varsinaista valvontaa, kuten puistikoihin tai rannoille.
Teoksessa Ympäristöpsykologian perusteet (Aura ym., 1997) todetaan, että nuoren tarve luoda omaa identiteettiään edellyttää vastakaikua ympäröivältä sosiaaliselta ja fyysiseltä ympäristöltä. Jos ihmissuhteet arkisissa rutiineissa tyhjenevät tunteista, jos kadut, torit ja pihat on rationalisoitu tyhjiksi, ja instituutiot ovat epäyksilöllisiä, on vastakaikua vaikea löytää. (Aura ym.1997, 79-86.)
Aikuiset
Aikuisille hyvä asuinympäristö tarjoaa mahdollisuuksia lepäämiseen, harrastamiseen, työntekoon ja sosiaalisiin kontakteihin. Esimerkiksi mahdollisuus oman harrastustilan toteuttamiseen asuinrakennuksen yhteyteen, voi olla aikuiselle tärkeä tekijä asuinpaikkaa valittaessa, tai oman piha. Viimekesänä tekemäni tutkimuksen perusteella juuri itseilmaisun ja itsenäisyyden kaipuu oli suurin selittävä syy omakotitalon rakentamiselle.
Aikuisten sosiaaliset kontaktit ulottuvat usein laajemmalle kuin asuinalueelle. Lähiympäristöä pidetään silti tärkeänä arjen sujuvuuden ja viihtyvyyden kannalta. (Kyllönen & Kurenniemi 2003.)
Vanheneminen
Kun ihminen vanhenee, lähiympäristön merkitys korostuu uudelleen. Tosin iän kokemisessa
on yksilöllisiä vaihteluita, eikä kronologinen ikä vastaa subjektiivista ikää. Moni yli 70-vuotias elää nykyään toimeliasta ja tervettä elämää ja liikkuu kauaskin lähiympäristöstään. Tyytyväisyyttä omaan elämään edesauttavat hyvä terveys, kyky selviytyä arjesta ja hyvät ihmissuhteet. Toisaalta huono terveys, muuttunut asuminen, sosiaalisten verkostojen ja liikkumispiirin kaventuminen saattavat aiheuttaa yksinäisyyttä.
Kun liikkuminen vaikeutuu, korostuu lähiyhteisöjen tuen tarve, palvelujen helppo saatavuus ja hyvät liikenneyhteydet. (Aura ym. 1997, 86-93.) Toimivaksi suunniteltu asunto edesauttaa yksin asumista ja viihtymistä vanhemmallakin iällä. Lähiympäristön pitäisi mahdollistaa ulkoileminen ja siellä oleskelu. Sitä edesauttavat viheralueet ja puutarhat. Puistot tarjoavat tilaa sekä yksinololle että sosiaalisille kontakteille.
Julkiset tilat ja kävelyalueet mahdollistavat kaupunkielämän seuraamisen. Joukkoliikenne ja liikkumisympäristön esteettömyys sekä turvallisuus parantavat elämisen laatua. Toiminnallisesti vanhan ihmisen elämän kenttä yleensä kapenee ja entistä suurempi osa ajasta kuluu arkiaskareisiin ja lepäämiseen. (Kyllönen & Kurenniemi 2003; Aura ym. 1997, 90-91.)
Vanhat ihmiset käyttävät usein tuttuja reittejä ja asioivat tutuissa paikoissa, koska se vahvistaa itsemääräämisen tunnetta. Vieraat paikat saattavat synnyttää epävarmuuden tunnetta.
Myös tutut paikat voivat aiheuttaa vierauden tunnetta siten, että tori on päivällä turvallinen ostos- ja tapaamispaikka mutta illalla pimeässä ehkä pelottava. Vanhempana ympäristösuhde alkaa rakentua yhä enemmän muistoille ja vanhat ihmiset suosivatkin usein paikkoja, jotka tuovat mieleen muistoja. Muistot ja menneet tapahtuMAT ovat luoneet identiteetin ja ovat siksi tärkeitä. (Aura ym. 1997, 90-91.)
Erityisesti kaikkein vanhimpien yksin asuvien määrä tulee kasvamaan. Yksin asumista tukevia palveluita tulisi kehittää, jotta vanhainkotiin tai palveluasuntoon muuttamista voitaisiin siirtää mahdollisimman myöhäiselle iälle tai välttää kokonaan. Asuinympäristöä ei siis suunnitella vain yhtä elämänvaihetta, aikuisuutta, ajatellen vaan sen pitäisi myötäillä ja tukea ihmisen koko elämänkaarta lapsuudesta vanhuuteen.
Arvoisat päättäjät ja vaikuttajat;
Kuten huomaamme, hyvän elinympäristön määrittelyssä tarvitsemme samaistumista hyvin monenlaisten asukkaiden hyvin monenlaisiin elämäntilanteisiin.
Vastauksen sijaan pystyn vain tekemään kysymyksen; Kun suunnittelemme rakasta kotimaatamme, ja teemme päätöksiä asuinympäristöämme koskien; olemmehan varmasti osanneet huomioida kaikkien asukkaiden toiveet ja odotukset riittävän tasapuolisesti?
Olemme kaikki maailmaan heitettyjä – lainatakseni filosofi Martin Heidekkeriä.
Minä tunnen, olen siis olemassa, olen, minä olen maailman keskipiste, kun olen poissa, on maailmani poissa. Olen siis keskipiste tai ainakin sen keskipisteessä.
Siellä on lähtökohtani, siellä on kotini, sieltä ammennan ymmärrykseni, sieltä lähtevät polkuni.
Vaikka olemme maailmaan heitetyt, emme halua olla heitteillä. Jotta emme olisi heitteillä, meidän on asetuttava johonkin paikkaan, juurruttava jonnekin ja tunteva olomme turvalliseksi.
Tiedostaen tai tiedostamatta; turvapaikkamme ja ympäröivän maailman välille syntyy jännite, turvallisen ja tutun kodin sekä vaarallisen, petollisen maailman välille. Tämä jännite tiukentaa suhdetta löytämäämme turvapaikkaan, kotiimme ja asuinympäristöömme.
Matkat ja poissaolo muovaavat kodin merkitystä, syntyy dialektiikka ’kotona’ ja poissa’. Kaipuu maailmaan kun kotinurkat tuntuvat ahtailta ja kaipuu kotiin, turvaan tuttuun asuinympäristöön, kun maailman suuruus ahdistaa.
Professori Matti K Mäkisen sanoin; Muistojeni juonteet johtavat minut kotiini aina takaisin.
Kiitos